Kun uusi kätkö julkaistaan on tyypillistä, että FTF menee minuuteissa. Vaikeamman mysteerin kohdalla saattaa mennä muutamia päiviä ja oikein kinkkisen tapauksen parissa on monet pähkäillyt muutamia kuukausia. Maailman hitain FTF kuitenkin otti 7372 päivää eli yli 20 vuotta. Kyseessä on siis They Would Have Loved It -kätkö (GCGGGV), joka on piilotettu 11.7. 2003 ja ensi löytö tapahtui 16.9. 2023.
They would have loved it -kätkö on D2/T5 tradikätkö, joka sijaitsee Kanadan erämaassa Winnipegistä koilliseen Monroe -järven rannalla Ontariossa. Kyseessä on erämaa-alue ja kätköltä lähimpään kaupunkiin (tai kylään) nimeltä Red Lake on 43 km linnuntietä. Kätkökuvaus ohjeistaakin, että kätköllä vierailuun tarvitaan vesitaso lentokone.
Maailman hitain FTF
Kätkö on siis julkaistu heinäkuussa 2003. Vuonna 2006 Shinook & White Juan nimimerkki on kirjoittanut kätköön noten, jossa kertovat yrittäneensä lähestyä kätköä moottorikelkoilla, mutta olivat juuttuneet niin syvään lumeen, että eteenpäin ei voinut jatkaa. Kätköomistaja on käynyt huoltokäynnillä 2010 ja 2016. Vuonna 2022 kätkönomistaja oli käynyt vaihtamassa kätköpurkin uuteen ja samana vuonna totesi, että joku oli kätkön löytänyt – ilmeisesti jästi, koska logia ei koskaan nettiin kuulunut. Viimeisin tarkastuskäynti kätköllä on tehty kesäkuussa 2023.
Lopulta syyskuussa 2023 Langlie, essap2 ja Heinehunter nimimerkit lähtivät FTF-jahtiin ja saivat kätköstä ensilöydön. Kerromme tässä heidän FTF-retkestään suomeksi essap2:n sanoin heidän luvallaan.
Kuulin Langlien suunnitelmista tämän kätkön hakemiseksi noin vuosi sitten. Olin heti kiinnostunut! Olin itse iskenyt silmänyt erääseen toiseen kanadalaiseen FTF mahdollisuuteen, jonka julkaisusta oli 10+ vuotta. Mutta tämä oli toden totta valkoinen valas, jota kelpasi jahdata. Langlien kutsui minut mukaan matkaan, mutta toivoi, ettei asiasta pidetä meteliä, jotta joku muu ei innostu viemään FTF:ää nenämme edestä ja toisaalta emme halunneet isoa porukkaa matkaan mukaan.
Pikakelauksena syyskuun 2023 puoliväliin. Langlie ja Heinehunter olivat juuri tulleet viikon mittaiselta kalastusreissultaan Woodland Cariboutista ja suunnitelma oli tavata heidät Red Lakessa torstaina. Ylitin Kanadan rajan ongelmitta ja tapasin heidät leirintäalueella Chukini joella. Nukuimme yön yli ja valmistauduimme lähtöön aamulla.
Yllä olevasta kartasta näet reitin pääpiirteittäin. Jos haluat perehtyä reittiin tarkemmin kannattaa kurkata tämä jaettu Google -kartta.
Perjantai
Langliella ja Heinehunterilla kesti oma aikansa saada varusteensa kasaan, joten meillä oli hieman myöhäinen lähtö. Paikka, josta aloitimme tiheän puskan läpi kulkemisen alkoi Negasson Roadilta, joka on aika hylätyn oloinen tie. Ajoaika Red Lakesta aloitus pisteeseen oli noin 1h 15 min. Lopulta olimme tukkien kuljetukseen käytetyllä tiellä, jonka olimme satelliittikuvista etukäteen löytäneet. Olimme jokseenkin tyrmistyneitä, kun huomasimme, että ilmakuvat olivat todella vanhentuneita ja käytännössä ajoimme nuorehkojen leppäpuskien yli jonkin aikaa.
Lopulta olimme pisteessä, jossa sanoin, että en halua ajaa maasturillani yhtään enää pidemälle, joten parkkeerasin sen vanhalle hiekkakuopalle ja hyppäsin Langlien puskurille, kun hän ajoi autollaan läpi puskien tällä “haamutiellä”. Noin puolen mailin (800 metrin) ajon jälkeen vastaan tuli muutamia isoja kiven lohkareita. Kiven lohkareiden takana näytti olevan puro, joten lohkareet oli nostettu tielle, ettei puroon ajettaisi.
Tästä alkoi sitten vaelluksemme puskien läpi. Heinehunter oli innoissaan aloittamassa vaellusta ja ylitti puron kanootin kanssa kun Langlie ja minä koitimme katsoa, että kaikki tarpeellinen tuli autosta matkaan. Heinehunter kuitenkin pysähtyi pian ylitettyään puron, koska oli hukannut vanhan tienpohjan, koska se oli niin pahasti kasvanut umpeen. Saimme Langlien kanssa pian Heinehunterin kiinni ja otin puhelimeni esiin arvioidakseni tilannetta kartalta. Tämä oli tietyllä tavalla koko reissun käänteen tekevin hetki: Puhelimessa ei ollut enää ollut kenttää muutamaan mailiin, mutta kuin sattuman kaupalla puhelimeni oli ladannut satelliittikuvat alueella, kun vielä kuuluvuutta oli jäljellä. Tämä tarkoitti, että näkisin puhelimestani missä vanhan tukkienkuljetus tien pitäisi mennä ja voisin seurata sitä. Tästä pisteestä oli noin 1.25 mailia (n. 2 km) linnuntietä Regate järvelle. Se olisi ensimmäinen järven ylityksemme seikkailullamme Kanadan erämaissa.
Ryskien läpi puskien
Kun ensi kertaa näimme kartalla 1.25 mailin vaelluksen puskien läpi kantaen kanoottia minua aluksi suorastaan pelotti pääsisimmekö perille. Huomasin, että Langlie ja Heinehunter oli myös hieman epäluuloisia retkemme onnistumisesta, sillä matkaa olisi 11 mailia (n. 18 km) linnuntietä läpi poluttoman erämaan. Näissä tilanteissa tietysti tärkeintä on laittaa jäitä hattuun ja edetä pätkä kerrallaan kohti määränpäätä. Päädyin kantamaan kanoottiamme valtaosan matkasta, koska olin nuorin ja oletettavasti parhaassa kunnossa porukastamme.
Ensimmäinen etappimme puskien läpi Regate järvelle ei ollut kovin paha verrattuna mitä oli tulossa. Vanha tukkitie oli täynnä päänkorkuista leppäpuskaa, mutta huomasin, että on melko helppoa ryskiä läpi puskien kanoottia hyväksikäyttäen. Tätä jatkui noin 2/3 mailia (reilu 1 km) kunnes päädyimme kohtaan, jossa meidän piti kääntyä pois vanhalta tieltä. Tässä yhteydessä toki pitää korostaa, että “vanha tie” on juhlallinen ilmaisu ja tie tarkoittaa kohtaa maastossa, missä ei ole isoja puita. Pieniä kylläkin. Joka tapauksessa tie ei veisi enää meitä kohti järveä, joten meidän piti suunnata pois siltä.
Aloimme puskea läpi alueen, jonka tajusimme myös olevan vanhempi hakkuualue. Tosin arvioisin, että hakkuista on ainakin 20 vuotta aikaa. Tämä oli mielestäni reissun rankin osuus kanootin kanssa. En tiedä tuliko lukijalle aiemmin selväksi, mutta puskien läpi kulkeminen kantaen kanoottia on ras-kas-ta. Paksut puut ja 4.8 metrinen kanootti teki matkasta erittäin haastavaa läpi nuoren hakkuiden jälkeisen metsän. Jossain vaiheessa etenimme ehkä 300 metriä tunnissa koska puskat olivat niin tiheitä ja meidän piti kuljettaa kanoottia niiden läpi. Tämä noin puolen kilometrin matka oli melkeinpä mahdotonta kulkea kanootin kanssa periteisin menetelmin (yksi henkilö kantaa kanoottia olkapäillään). Sen sijaan valtaosan matkasta Heinehunter ja Langlie kantoivat sitä molemmista päistä sillä välin kun minä yritin parhaani mukaan ohjata heitä läpi tiheän metsän. Olimme tuoneet pienen sahan ja oksasakset mukanamme ja niiden avulla koitin parhaani raivata joitakin oksia tieltämme. Pitkän pitkän ajan jälkeen ja huolellisen kulkemisen tiheän metsän läpi jälkeen me lopulta pääsimme hieman vanhempaan metsään, jonka oli tunnistanut etukäteen ilmakuvista.
En ole metsäasiantuntija, mutta olen oppinut tuntemaan erilaiset pohjois-Amerikkalaiset metsät melko hyvin vuosien saatossa, kun olen niissä geokätköillyt. Kun pääsimme nuoresta hakkuun jälkeisestä tiheästä metsästä sanoisin, että tulimme ylämään kuusia kasvavalle suolle. Se tarkoittaa sitä, että maa on melko vetelää ja pehmeää, mutta ei välttämättä märkää riippuen hieman mihin astuu. Vaikka moni ajattelee, että tällainen maasto voi olla hankalaa, se oli kuitenkin huomattavasti helpompaa kanootin kanssa kuin aiempi maasto, koska puut ovat harvemmassa ja niiden välistä on helpompi navigoida kanoottia kantaen. Tämä osuus oli ehkä reilun 500 metriä pitkä. Maasto oli sen verran helppoa minulle, että huomasin olevani kavereitani edellä, vaikka kansin kanoottia ja heillä oli vain varusteitamme sisältävät reput kantamuksena.
Lopulta olimme ensimmäisellä järvellä: Regate-järvellä. Kello oli tässä vaiheessa ehkä 3 iltapäivällä perjantaina, kun pääsimme järvelle. Oli armollista, että rannassa oli luonnonkivinen poukama, josta pääsisimme matkaa, vaikka muuten rannat olivat kovin soiset. Tämä teki kanootin lastaamisesta helppoa. Päädyimme istumajärjestykseen, jossa olin edessä Heinehunter keskellä ja Langlie perässä. Pidimme saman järjestyksen koko reissun ajan kanoottiosuuksilla. Meloimme noin kaksi mailia järven läpi luoteeseen, kunnes pääsimme seuraavalle patikkaosuudelle.
Odin-järvi
Heinehunter oli tehnyt hieman etukäteistutkimusta ja huomannut, että Odin -järvellä olisi kalastusmökki vesitasolla paikalle lentäviä kalastajia varten. Mökin omistajat olivat tehneet kuljetusväylän Odin-järveltä Regate-järvelle. Regate järven puolella oli moottorivene mökin asiakkaita varten, jota he voisivat käyttää jos Odin-järveltä ei jostain syystä tulisi tarpeeksi kalaa. Moottoriveneen pystyi kuljettamaan melko helposti tätä väylää pitkin järveltä toiselle. Mökinomistajat eivät varmasti olettaneet, että kukaan muu käyttäisi tätä väylää, koska käytännössä alue oli kalastajia lukuunottamatta kulkematon ja autio.
Kuljetusväylää pitkin kanootin kantaminen oli helppoa. Kannoin kanoottia noin puolet matkasta ja HeineHunter loput ja tuota pikaa löysimme itsemme Odin-järveltä. Odin on iso järvi, joten sen ylitys meloen kesti jonkin aikaa. Puolivälissä näimme kalastusmökin majoittujat noin mailin pohjoiseen sijainnistamme. En ole varma huomasivatko he meitä, mutta jatkoimme vain matkaamme. Lopulta pääsimme kohtaa, jonka Langlie oli etukäteen katsonut kapeikoksi, josta pitäisi mennä läpi noin 2.5 mailia pisteestä, josta lähdimme järvelle liikkeelle.
Kävi ilmi, että kapeikon ylitys kanootilla onnistuisi jos vain olisimme varovaisia, koska pinnan alla oli monia kiviä, jotka olivat niin lähellä pintaa, että voisivat rikkoa kanootin. Pääsimme pienen virran läpi alueelle, joka on merkitty karttaan Chukini-joki nimellä. Tämä oli periaatteessa vain pieni lampi, jonka yli piti meloa, jotta pääsimme seuraavalle puskaiselle patikkamatkalle. Rantauduimme lammen länsirannalla pohjoiseen suosta ja jatkoimme noin 200 metriä patikoiden läpi palaneen suon.
Palanut suo
Palaneen suon ylitys osoittautui helpoimmaksi patikaksi koko matkalla ja pystyin yksinäni helposti kantamaan kanootin läpi puskien. Tämän kävelyn loppupuolella HeineHunter löysi propaanipullon. Olimme hämmästyneitä. Tämä alue on niin syrjässä, että olimme hämmästyneitä, että joku on joskus täälläkin käynyt. Yhdelläkään lentokonekalastusmatkoja myyvällä taholla ei ole lentoja tälle järvelle, joten propaanipullon löytäminen oli yllätys.
Jatkoimme matkaamme ja melko pehmeän suomaisen alueen kohdalta lähdimme vesille kanootilla järvelle, jonka nimestä emme ole varmoja, mutta järvi ei ollut kovin iso. Meloimme lampareen poikki ja aloitimme viimeisen patikan Monroe-järvelle, jonka rannalla kätkö olisi piilossa. Päätimme maastossa, että emme mene suorintareittiä Monroe-järvelle, koska maasto näytti hieman sivussa helpommalta. Tämä pätkä oli reilun kilometrin pituinen linnuntietä. Ei ehkä vaikuta kovin pitkältä matkalta mennä pusikoiden läpi, mutta täällä hankala maasto yhdistettynä kanootin kantamiseen teki tästä(kin) kyllä vaivalloisen pätkän kulkea. Pitää myös mainita, että iso osa tästä alueesta. oli palanut metsäpalossa ei-niin-kauan sitten. Siitä huolimatta osa matalista kohdista oli säilynyt ja oli suomaista höttöä.
Ja niin sitä taas mentiin. Vajaa 200 metriä nimettömästä lampareesta kohtasimme alaosastaan todella tiheitä puita. Aluevaikutti enemmän isolta kiipeilytelineeltä kuin metsältä. Tämä oli erittäin hankalaa kulkea kanootin kanssa. Näin hieman pohjoisempana isoja kasvaneita kuusia, jotka eivät olleet palaneet. Ehdotin, että menisimme sinne palaneen suon sijasta. Valitettavasti kuusikko oli yhtä huono kulkea. Siellä oli niin tiheitä puita, että päätimme hetkeksi jättää kanootin ja navigoimme reppujemme kanssa alueelle, johon päätimme tehdä leirin yöksi. Ehkä 200 metriä siitä mihin jätimme kanootin.
Kun olimme jättäneet tavarat leiripaikalle palasimme kolmisteen ilman varusteita kanootin luo, jolloin paatin liikuttelu olisi helpompaa. Leiripaikaltamme kanootille oli käytännössä reilu sata metriä tiheää suoaluetta ja 50 metriä aluetta, jossa on kaatuneita puita todella paljon ennen kuin pääsee palaneelle harjun reunalle, jossa on todella helppo kulkea verrattuna siihen mitä olimme tähän mennessä saaneet kokea ja mihin olimme päättäneet tehdä leirimme. Niinpä kannoimme pehmeässä, upottavassa, märässä, puita täynnä olevalla suolla 4,8 metristä kanoottia. Ainakin viidessä eri kohdassa jouduimme kaatamaan sahalla puita, jotta pääsimme kanootin kanssa kulkemaan. Vihdoin olimme kanootin kanssa leiripaikallamme. Tässä kohtaa katsoin kelloa puhelimestani ja meillä oli mennyt 2.5 tuntia kulkea 320 metrin matka kanootin kanssa. Vielä olisi 800 metriä jäljellä puskaista maastoa ennen kuin pääsisimme Monroe-järvelle. Joka tapauksessa aurinko jo lasku, joten pystytimme leirin. Yöllä näin kirkkaimman taivaan, mitä olen eläissäni nähnyt – kaikki tähdet olivat näkyvillä ja niitä oli mahdotonta olla ihailematta. Alue on niin syrjässä, että ilman saasteita ja valosaastetta ei alueella käytännössä ole. Ennen pitkään me kaikki kolme menimme nukkumaan.
Lauantai
Heräsin ensimmäisenä. Minun täytyy kyllä myöntää, että yöllä olin puolitietoisessa harhaisessa tilassa kuvittelin, että karhuu kiertää ja murisee telttani ulkopuolella. Se mikä se oikeasti oli, oli yhdistelmä tuulta, joka puhalsi telttaani vasten ja Langlien kuorsausta toisesta teltasta joku oli reilun viiden metrin päässä. Näistä muodostui pahaenteinen ääni, joka muistutti karhua.
Tästäkin huolimatta kaikki kömmimme teltoistamme ja aloitimme valmistautumisen päivään. Nautimme yksinkertaisen aamiaisen: tortilloja ja maapähkinävoita sekä marmeladia. Aamiaisen jälkeen lähdimme matkaan. Olin herännyt ensimmäisenä ennen muita ja olinkin jo vähän tiedustellut reittiä läpi meidän seuraavan suopätkän. Seuraava siirtymä olisi alavaa suoaluetta, mikä itseasiassa oli hyvä juttu, koska alueella oli todella vähän puita johtuen märkyydestä johtuen. Johdin ryhmää läpi suon kanootin kanssa. Seuraava pätkä suon jälkeen olikin enimmäkseen palanutta metsää, kuten ilmakuvista olimme päätelleet. Palanutta metsää oli pääosin hyvä kulkea. Ainoastaan maaston korkeuserot olivat rasittavia. Maasto oli pääasiassa kivistä harjannetta ja palaneita kaatuineita puita oli maasto täynnä. Pidin tästä alueesta huomattavasti enemmän kuin mitä olimme kohdanneet aiemmin.
Leiripaikaltamme Monroe-järvelle oli noin 800 metrin patikka. Tämä matka sujui joutuisasti. Etenkin kivinen palanut metsä oli nopea kulkea. Yhtäkkiä palaneen metsän jälkeen, miedän piti laskeutua kalliolta ja matkata jälleen tiheiden leppäpuskien läpi noin 150 metriä ennen kuin pääsimme järvelle. Pusikossa laskin veneen olkapäiltäni ja meidän piti kantaa sitä kolmisteen, jotta pääsimme puskien läpi. Erityisen hankala kohta kanootin kanssa kalliojyrkänne, josta meidän piti laskeutua.
Leppäpuskan läpi yritin navigoida riistan käyttämiä polkuja, mikä toimi kohtuullisen hyvin, mutta vei meidät tarpeettomasti pohjoiseen suunnitellulta reitiltämme. Hetken kuljettuamme väärään suuntaan (pohjoiseen) päätimme vain mennä suorinta reittiä kohti järveä. Järvellä vesille lähtö oli reissun hankalin. Koko pohjoispuoli Monroe-järvestä oli vedenpäällä kelluvaa erittäin märkää ja pehmeää hetteikköä ja kanootilla matkaan lähtö tällaiselta paikalta on haastavaa. Lopulta saimme tavaramme ja itsemme kanoottiin ja pääsimme järvelle.
Emme päässeet kovin pitkälle ennen kuin kohtasimme majavien padon. Se tarkoitti, että jälleen kerran piti rantautua ja kantaa kanootti padon ohi, jotta pääsimme järven selälle. Kivet tällä alueella osoittautuivat liukkaiksi ja vaati hieman suunnittelua, jotta pääsimme takaisin kanoottiin turvallisesti.
Nyt olimme jo loppusuoralla. En pitänyt kovin tarkkasti silmällä etäisyyttä kätköön, mutta luulisin, että matkaa oli noin 4 kilometriä linnuntietä kätkölle majavien padolta. Meloimme tämän suhteellisen ison järven poikki. Puolimatkassa näimme vesitasolla kalaan lentäneiden leirin. Tosin emme nähneet leirissä liikettä, joten emme tiedä oliko siellä ketään paikalla. Jokatapauksessa jatkoimme melkeinpä järven eteläisimpään pisteeseen, jossa näimme kuvankauniin kallioseinämän, joka paljasti kätkön sijainnin. Nousimme maihin ja navigoimme nollapisteelle.
Nollapisteellä Langlie huomasi juomatölkin, jonka kätkönomistaja oli jättänyt aiemmin tänä vuonna vihjeeksi kätköpaikalle. Vanha säänpieksämä Labatt -tölkki kiven murikan päällä. Ryntäsin kivenmurikan luokse ja nopeasti löysin kätkön! Se tuntui todella makealta löydöltä. Tämä oli se syy, miksi olimme vaeltaneet monia maileja. Otimme valokuvia, juhlimme FTF-löytöämme ja HeineHunter ja minä otimme muutamia palon pelästyttämiä kolikoita kätköstä ja jätimme tilalle 5 dollaria. Maailman vanhin löytämätön kätkö oli nyt löydetty (jos ei lasketa muutamaa jästiä, jotka olivat löytäneet purkin muutama vuosi sitten. Tästä tuli ehdottomasti minun kaikkein paras kätköseikkailu.
Paluumatka
Löydettyämme legendaarisen geokätkön, suuntasimme kohti toista FTF:ää järven toisella puolella. Löydettyämme tämän toisen kätkön näimme kelluvan lentokoneen laskeutuvan järvelle lähellä lentokalastusleiriä. Kävijöiden vaihto, ajattelimme. Palasimme takaisin majavapadolle ja kuljimme hieman eri paikkaan, jossa luulin siirtymän pienemmälle lammelle olevan helpompi. Lopulta kävi niin, että olin oikeassa ja väärässä. Alkutaival tällä kanootin kantamisen reitillä oli selkeästi helpompi, koska se koostui pääosin kallioista. Haaste, joka meitä odotti heti alussa, liittyi korkeuseroon. Jossain vaiheessa kannoin kanoottia ylöspäin 45 asteen kallioseinämää pitkin ja ajattelin selviäväni, mutta kanootti oli niin jyrkässä kulmassa, että se jäi jumiin enkä pystynyt pitämään molempia päitä irti maasta.
Siirryimme toiseen kaksihenkiseen kantamiseen kallioseinämän päälle, ja sitten kannoin sitä vielä 400 metriä, kunnes saavuimme suolle. Tässä vaiheessa on huomattava, että koko matkan ajan olin viitannut puhelimessani olevaan ilmakuvaan, joka kertoi minulle, minne meidän pitäisi mennä. Ongelmana oli, että olimme niin syrjäisellä alueella, että puhelimeni ei aina saanut GPS-signaalia. Tämä oli yksi tällainen tilanne. Johdin meidät liian etelään suoraan suomaastoon. Todennäköisesti suurin suunnistusvirheeni koko matkalla. Huomattuamme virheemme teimme kiertoreitin noin 150 metriä pohjoiseen kallioseinämän vierellä ja yritimme löytää tien takaisin alkuperäiselle reitille alueen läpi. Lopulta löysimme sen ja palasimme siihen paikkaan, jossa olimme leiriytyneet edellisenä yönä.
Täältä keräsimme varustemme, jotka olimme jättäneet ennen geokätkön löytämistä, ja lähdimme takaisin nimettömälle pienelle lammelle. Tällä kertaa päätimme mennä suoraan lammen luo sen sijaan, että olisimme taistelleet suomaaston läpi kuten edellisenä päivänä. Tämä oli erinomainen päätös! Alue, joka viivytti matkaamme kauan eilen, sujui nyt helposti. Olimme nopeasti järven rannalla ja pääsimme nopeasti seuraavalle 200 metrin puskataipaleelle, joka vei meidät Chuckini-joelle ja sitten Odin-järvelle. Tässä vaiheessa meitä kaikkia kiinnosti, voisimmeko päästä takaisin autoille jo tänään.
Kiirehdimme Odin-järven yli kalastusleirin lähistölle, josta olin aiemmin maininnut. HeineHunter hoiti etapin kanootin kannon, jotta minulla olisi voimia kantaa kanootti loppuun asti, kun laskeudumme toiselle puolelle Regate-järveä 2 kilometrin päähän. Meloimme Regate-järven yli siihen kohtaan, josta olimme lähteneet edellisenä päivänä. Tästä oli 2 kilometrin matka linnuntietä autolle. Suorastaan lensimme vanhan metsän osuuden läpi. Seuraavaksi oli vuorossa 500 metrin tiheän nuoren metsän osuus. Onneksi olimme löytäneet matkalla merkkejä tiestä. Päätin, että oli syytä yrittää selviytyä tiestä läpi, oli se kuinka tiheää kasvustoa tahansa. Niin me teimmekin, ja siitä tuli matkan paras päätös. Ajoittain katsoimme vain tiheää mäntymetsää, mutta työnsimme kanoottia nuorten puiden läpi taivuttaen niitä sivulle mennessämme. Teoriani oli, että tie oli olemassa ehkä 30 vuotta sitten, joten mikään puista ei voinut olla niin paksu, etteikö se taipuisi tieltä pois.
Lopulta alkoi olla liian pimeää nähdä ilman valoja. Minulle annettiin kirkkain valo, jotta voisin johtaa tietä kanoottini kanssa pensaiden läpi. Lopulta pääsimme läpi nuoren kasvuston metsästä takaisin vanhalle, pusikoituneelle tielle, jolta olimme aloittaneet edellisenä päivänä. Minulla oli edelleen ilmakuva puhelimessani, sillä en ollut sammuttanut puhelintani koko matkan aikana. Tämä auttoi merkittävästi seuraavalla osuudella.
Lähdimme etenemään. Oli täysin pimeää, ja minä johtajana kannoin kanoottia 2,5 metrin korkuisen lepikon läpi pitkin vanhaa tietä. En voi oikein selittää, miltä näytti minun näkökulmastani, mutta näin vain lepikon lehdet ja kanoottini yläpuolellani. Ei taivasta, ei avointa maata. Kanavoin sisäistä hirveäni ja puskin eteenpäin pimeässä, tarkistaen usein ilmakuvan varmistaakseni, että olin edelleen tiellä. Etäisyys pieneni ja pieneni. Lopulta olimme 250 metrin päässä, ja laskin kanootin odottaen Langlien ja HeineHunterin saapumista; katselin heidän otsalamppujensa heilumista pimeydessä.
Tämä oli viimeinen ponnistus! Pääsimme viimein takaisin puroon, ja Langlien auto oli juuri sen toisella puolella. Pääsimme yli ja ajoimme suoraan leiripaikalle yöksi. Heräsin aamulla, ja auton lämpömittari näytti 0,5 astetta Celciusta. Melko viileää syyskuun puolivälissä!
Unohtumaton seikkailu
Tästä reissusta tuli mahtava seikkailu, eikä se todellakaan ollut pettymys. Olkapääni ei ehkä palaudu koskaan ennalleen kanootin kantamisesta, mutta ainakin minulla on mahtava tarina, jota muistella kiikkustuolissa. Paljon kiitoksia reissusta HeineHunterille ja Langilelle myös. Tätä reissua en taatusti unohda koskaan.
Kieltämättä herroilla on ollut hieno reissu kätkölle. Tulee väkisin mieleen, että mitäpä sitä ei kätköilijä tekisi yhden löydön eteen. Saatika sitten FTF:n.